Olen psykiatrian erikoislääkäri. Suurimman osan työuraani (20 v ) olen toiminut omassa yrityksessäni lääkärinä, kouluttajana ja psykoterapeuttina . 7 vuotta sitten palasin kuitenkin takaisin julkiselle sektorille tavoitteenani käyttää kaikkea oppimaani yhteiseksi hyväksi. Hakeuduin esimieskoulutuksiin, ja viimeksi suoritin eMBA-tutkinnon. Olen kokenut vahvasti, että tarvitsen näkemyksiä ja tukiverkostoa lääketieteen ulkopuolelta pystyäkseni muuttamaan perinteisiä ja syvälle juurtuneita toimintamalleja. Vaihdoin 1.9.2018 työpaikkaa ja työskentelen tällä hetkellä Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä psykiatrian palvelujohtajana. Psykiatria on liian kauan elänyt suljettujen ovien takana pitäen syvimmät salaisuudet piilossa ja häpeän kuorruttamana. Muutos ja erikoisalan yllä leijuvan stigman poistaminen eivät tapahdu salassa, vaan tarvitaan asioiden ja ilmiöiden nostamista esille kaikkien luettavaksi ja mietittäväksi. Näin aion tehdä tässä blogissani, joka toivottavasti kiinnostaa ihmisiä erilaisista lähtökohdista.

Terveisin Tuula Metsä

4.8.2019

Intensiivisen loppukevään ja alkukesän sekä heinäkuisen loman jäljiltä on syytä lupaukseni mukaan palata tarkastelemaan, miten meidän muutoksemme oikeastaan kävi. 1/2-vuotta yhteistä matkaa Innotiimin muutosvalmennuksessa päättyi loppuseminaariin 19.6.2019. Siihen mennessä olimme koko esimiesporukan voimin laatineet yhteisen strategian, joka pohjautui vahvasti arvoihin. Uuden organisaation mukaiset roolit selkeytettiin ja esimiesten sekä johtoryhmän tehtävät kirjoitettiin auki. Yhteisen keskustelun pohjalta asetetiin lyhyen ja pidemmän aikavälin tavoitteita, ja ne kaikki kirjattiin ylös koko henkilökunnan nähtäville päivitettävään Roadmappiin. Viestinnästä keskusteltiin paljon, sillä puutteelliseen tiedonkulkuun pohjautui moni tiedostettu ongelma. Keskustelun pohjalta sovittiin heti syyskauden 2019 alussa laadittavaksi viestintästrategia, jossa vastuu viestinnästä jaetaan laajalle joukolle. Ensihätään allekirjoittanut ryhtyi jo alkuvuodesta julkaisemaan kuukausikirjettä koko henkilöstölle, jotta informaation kulku saatiin toimimaan.

Paljon muutakin puolen vuoden aikana tehtiin, ja ennen kaikkea asioista keskusteltiin. Kaikista sopimuksista ja suunnitelmista rakennettiin yhteinen muutosviesti, jota on yhtenä rintamana lähdetty viemään eteenpäin niin oman palvelualueen sisällä kuin sieltä ulospäinkin. Loppuseminaarin arviointitilanteessa joku osallistujista kiteytti saavutetun työn sanoihin: "MUUTOS TULEE" , ja toteamus oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Kyseinen kommentti keräsi runsaasti puoltoääniä osallistujilta. 

Kesän aikana olemme varmasti kaikki törmänneet ainakin johonkin kirjoitukseen siitä, kuinka mielenterveysongelmat ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet ja ohittaneet jo tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet niin kustannuksissa kuin määrällisestikin. Hoito-organissatioista ja niiden kyvystä auttaa ongelmiin joutuneita kansalaisia puhutaan varsin negatiiviseen sävyyn, ja syyttelyä tapahtuu suuntaan jos toiseen. Syyttelyn sijaan on tullut aika yhteisesti ottaa vastuuta ihmisten psyykkisestä hyvinvoinnista. Väitän, että Keski-Suomessa viimeisen puolen vuoden aikana tehty organisoitumistyö kohti tulevaa on välttämätöntä, jotta haasteisiin pystytään vastaamaan. Näky ongelmakentästä täytyy olla riittävän yhtenäinen, jotta meidän on mahdollisuus löytää yhteisiä työkaluja selättää tilanne. Hajanainen ja lyhyisiin hankkeisiin perustuva auttamistyö pitää kyllä sisällään paljon hyviä ajatuksia, mutta ilman kokonaiskuvaa ja toiminnan määrätietoista johtamista kaikki jää vain puuhastelun tasolle hyvistä aikeista huolimatta.

Mielenterveys- ja pähdeongelmat ovat hyvin usein nuorten ihmisten sairauksia. Siksi ne kroonistuessaan vaikuttavat merkittävällä tavalla toisaalta yhteiskunnalle koituviin kustannuksiin ja toisaalta oireilevien kansalaisten  toimintakykyyn ja mahdollisuuksiin osallistua normaaliin yhteiskunnan toimintaan. Ongelmiin on mahdollista puuttua jo ennen, kuin niistä tulee varsinaisia sairauksia. Tähän tarvitaan yhteiskunnalta laajamittaista enneltaehkäisevää toimintaa myös muilta kuin sosiaali- ja terveyssektorilta.

Olen erittäin tyytyväinen siihen muutosprosessiin, jonka olemme yhdessä saaneet alkuun Keski-Suomessa psykiatrian palvelualueella yhdessä Innotiimin kanssa. Sama muutostyö on käynnistynyt jo maakunnassa laajemminkin, ja siihen työhön asetan nyt runsaasti panoksia tulevana syksynä. Kuntaneuvottelujen pohjalta on 22.8.2019 sovittuna psykiatrian palvelualueen organisoima maakunnan yhteinen mielenterveys- ja päihdeongelmien seminaaripäivä, jossa linjaamme yhteistyötä, työnjakoa ja konsultaatiokäytänteitä jatkossa. Tulemme lisäksi erityisesti satsaamaan tulevien lääkäri- ja hoitajakollegojen koulutukseen, ja tällä tavalla tekemään psykiatriaa jälleen houkuttelevaksi erikoisalaksi uusille työntekijöille. Mutta näistä lisää syksyn mittaan. 

Terveisin Tuula

22.4.2019

Viime viikkoina ainakin Linked Inissä on käyty paljon keskustelua siitä, tarvitaanko julkisella sote-sektorilla johtajuutta, ja jos tarvitaan, niin minkälaista. Oma vankka kokemukseni on, että julkisen terveyssektorin ongelmat johtuvat juuri johtajuuden  puutteesta. Johtamiseen ei ole panostettu riittävästi, ja sen seurauksena käytäntöön viety yhteinen arvomaailma sekä siitä johdettu visio ja strategia puuttuvat.                Ilman arvoihin perustuvaa yhteistä visiota meillä on vain joukko ammattilaisia,         joiden energia kuluu pahimmillaan paremmuudesta kiistelyyn ja resurssien  hukkaamiseen. Tyypillisesti uhat ja ongelmat tulkitaan itsen ulkopuolella oleviksi,  eikä oman toiminnan  muutostarvetta tunnisteta. Viimeistään resurssipulasta löytyy yhteinen vihollinen, jota voi syyttää kaikesta, ja jonka edessä voi uhriutua. Ongelmapuhe lisää negatiivista kierrettä, ja mahdollisuus löytää ratkaisuja hiipuu.               

5.4.2019 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin mielenterveyssyistä  johtuvia   eläkkeitä. Mielenterveysperusteiset sairauspäivärahat sekä eläkkeet ovat  viime vuosina  jatkaneet lisääntymistään. OECD arvioi vuonna 2018, että      heikentyneen mielenterveyden vuosikustannukset Suomelle ovat  11 miljardia euroa!Arvioon sisältyvät terveydenhuollon kustannukset ja työkyvyttömyys, sekä esim.  vaikutukset tuottavuuteen ja omaisiin. 

Nämä ovat todella hurjia lukuja puhumattakaan siitä, minkälaista psyykkistä  kärsimystä lukujen taakse kätkeytyy. Viimeistään nyt eri toimijoiden voimavarat pitäisi yhdistää,  jotta pystyisimme selättämään syöksykierteen.         Uskallan väittää, että osaamista ja tekijöitä eri sektorit yhdistämällä aikaisemmin kuvaamani nelikenttämallin mukaisesti on aivan tarpeeksi,    mutta prosessin johtajuus puuttuu.    

Maaliskuussa 2019 kirjoitin siitä, kuinka päädyimme Innotiimi Oy:n kanssa  yhteistyöhön  erityisesti saadaksemme muutosjohtamiseen työkaluja. Yhteisen muutostarinan luominen on ollut aivan keskeinen asia. Sen avulla olemme voineet  viestiä niin oman palvelualueen sisällä kuin palvelualueelta  ulospäinkin samaa näkyä tulevasta. Tarinan toistaminen on helpottanut  muutostarpeen ja suunnan sisäistämistä. Tarinan rinnalle on rakennettu muutoksen Road Map, joka on viety  sähköiselle alustalle  kaikkien nähtäville.    Arvoihin perustuva visio konkretisoituu 8 muutosprojektissa, joilla on selkeä Road Mapista löytyvä aikataulu ja vastuuhenkilöt.  Ensimmäinen projekti (yhteinen lähetetarvio) on saatu jo toimintakuntoon, ja  muutkin etenevät aikataulussa. 

Seuraavaksi ensi viikolla edessä ovat kuntaneuvottelut.  Kaikki peruskunnat haluavat enemmän  mielenterveys- ja päihdepalveluita,  ja tässä  on meidän tilaisuutemme viedä  Muutostarinaamme seuraavalle tasolle. Laajaa yhteistyötä tarvitaan terveydenhuollon perus- ja erityistason välillä unohtamatta sosiaali- ja sivistystoimea, kolmatta sektoria tai yksityisiä toimijoita, jotta palvelut saadaan turvattua. Ei myöskään pidä aliarvioida sitä keskustelun ja viestinnän määrää, mikä tarvitaan muutoksen eteenpäin viemiseksi.

Vappuaattona ja myöhemmin mielenterveys- ja päihdealojen johtajien kokouksessa 9-10.5. Turussa ryhdymme myös  Suomen sairaanhoitopiirien  kesken yhteistyössä ratkomaan julkisen sektorin psykiatrian erikoislääkäripulaan liittyvää problematiikkaa. On hienoa, että aika on nyt kypsynyt ainakin yhteisten toimintalinjausten miettimiseen. Toivottavasti yhteistyöllä saadaan aikaan käänne parempaan psykiatrian erikoisalojen arvostuksessa ja houkuttelevuudessa.

Terveisin Tuula

06.03.2019

Kolme päivää sitten kirjoitin edellisessä tekstissäni psykiatrisen avohoidon ahdingosta. Vaikka olemmekin haasteellisessa tilanteessa, tavoitteenamme on seuraavan 1/2-vuoden aikana saada kurssi kääntymään kohti uutta nousua. Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaamme. Totta kai pyrimme onnistumaan ja palauttamaan hienot erikoisalamme takaisin nuorten lääkäreiden ja hoitajien kiinnostuksen kohteiksi. Toivottavasti julkisuus ja ovien avaaminen lisää myös tietoisuutta mielenterveys- ja päihdehäiriöiden sekä psykiatristen sairauksien hoidosta samalla stigmaa pienentäen. Kävi niin tai näin, haaste on vastaanotettu!

Aloitin psykiatrian palvelujohtajana Keski-Suomessa 1.9.2018. Hallintosääntöä  oli juuri muutettu, ja kliinisille palvelualueille oli valittu ensimmäistä kertaa ammattijohtajat, ts. meiltä puuttuivat ylilääkärin vastuut ja velvoitteet. Muutoksen taustalla oli vanhan sairaalan viereen kohoava uusi sairaala Nova, jonka on tarkoitus startata 8/2020. Novaan on suunniteltu siirtyä uusien toimintamallien kanssa, joskin vielä tässä vaiheessa uudistukset olivat melko lailla alkutekijöissään. Ensimmäinen tehtävämme oli rakentaa palvelualueillemme mieleisemme organisaatiot; saimme siihen melko lailla vapaat kädet. Oma kokemukseni oli, että psykiatrian erikoisalat olivat aina toimineet hyvin itsenäisesti, ja yhteistyössä oli toivomisen varaa. Niinpä halusin kokeilla jotakin uutta ja testata matriisiorganisaation toimivuutta. Samassa yhteydessä rakensimme palvelualueelle kolme keskeistä prosessia, jotka menivät yli kaikkien       erikoisalojen (kts. kaavio edellä). Prosesseja johtamaan tulivat palveluesimiehet, lähiesimiestehtäviin nimettiin palveluvastaavia.  Lisäksi palvelualueelle tuli joukko asiantuntijoita sekä prosesseihin että koko palvelualueelle. 

Muutos herätti aluksi melko lailla hämmennystä. Matriisiorganisaatio sekoitti erikois- alojen toimintaa, ja uudet esimies-alaissuhteet hakivat paikkaansa. Uudet palveluesimiehet olivat innolla mukana muutoksissa, mutta hälytyskellot        alkoivat kuitenkin soida päässäni. Joulukuussa 2018 totesin, että tarvitsen  ulkopuo- lista apua erilaisten muutosten läpiviemisessä. Jonossa olivat Novan ja  organisaatiouudistuksen  lisäksi yhteiskunnan psykiatrialle kohdistamat monenlaiset tarpeet sekä tekeillä oleva Sote-muutos.  

LinkedInin kautta tavoitin Sanna Kallankarin, Antti Hellströmin ja Innotiimin. Alkukartoitusten jälkeen sovimme yhteistyön aloituksesta johtotiimin, esimiesten ja asiantuntijoiden muutosjohtamisen tueksi. Alkuhaastattelut on tehty alkuvuodesta 2019, ja niiden pohjalta rakensimme johtotiimin ja Innotiimin kanssa alustavan kokonaiskuvan muutoksesta ja tiekartan, jolla tavoitteisiin päästään. Palvelualueen omassa kehittämisiltapäivässä tammikuussa rakennettiin 8 projektia, jotka ovat tulevan muutoksen runkona.  Näitä ovat mm. uudenlainen yhteinen lähetekäsittely edellisessä tekstissäni olleen  nelikenttämallin mukaan, yhteistyön rakentaminen perustason toimijoiden kanssa, DIGI-palveluiden kehittäminen jne, näistä enemmän jatkossa.  Projektit on aikataulutettu ja vastuuhenkilöt nimetty.

Tänään 6.3. meillä oli johtotiimin, esimiesten ja asiantuntijoiden muutosjohtamisen Re-Start Innotiimin kanssa alkumateriaalin pohjalta. Työskentelimme perustehtävän, roolitusten, muutoksen ymmärtämisen, viestintäkysymysten ja tietysti johtamisen olemuksen ymmärtämisen parissa. Saimme päivitystä aloitetuista projekteista ja saatoimme todeta, että olimme toistaiseksi aikataulussa ja tavoitteissa.

Päivä oli inspiroiva, ja yhteinen näky tulevasta alkoi rakentua. Tästä jatketaan. Yhteistyössä on voimaa; kukaan ei pysty yksin ratkaisemaan ongelmia.  Pysy mukana matkassamme! 

Terv. Tuula

03.03.2019

Psykiatrinen avohoito on kunnissa järjestetty eri tavoin. Joissakin paikoissa perustaso   vastaa sekä lievien, keskivaikeiden että vaikeiden mielenterveys- ja päihdehäiriöiden hoidosta niin, että ainoastaan psykiatrista sairaalahoitoa edellyttävät tilanteet hoidetaan erikoissairaanhoidossa. Joissakin kunnissa taas psykiatrinen avohoito vaikeiden häiriöiden osalta järjestetään  erikoissairaanhoidossa. Näissä kunnissa perustasolla on lievien ja keskivaikeiden häiriöiden hoitoon vaihteleva määrä ammattilaisia, mm. depressiohoitajia, päihdehoitajia ja psyk.sairaanhoitajia, joskus myös psykiatreja terveyskeskuslääkäreiden ja hoitajien tukena. On myös tilanteita, missä perustason palvelut ovat käytännössä olemattomat, ja liki kaikki mielenterveys- ja päihdeongelmat ohjataan erikoissairaanhoidon palveluihin.  

Osassa maata on kilpailutettu ostopalvelupsykoterapeutteja. Lasten- ja osin nuorisopsykiatriallakin ostopalvelupsykoterapioita käytetään melko paljon  pitkissäkin hoidoissa, mutta aikuisikäisillä ne on pääsääntöisesti tarkoitettu 6-20  kerran  lyhytpsykoterapiajaksoihin.  Pidempiin (max 3 vuotta) Kelan tukemiin kuntoutuspsykoterapioihin voidaan ohjata 16 ikävuodesta ylöspäin. Kuntoutuspsykoterapiaa on saatavilla selvästi enemmän ja laajemmalla alueella kuin ostopalvelupsykoterapioita.  

Lopputuloksena on kuitenkin erittäin sekava ja potilaita eriarvoistava järjestelmä, joka tuottaa palveluja eri puolella Suomea hyvin epätasa-arvoisella tavalla. Lisäksi systeemiä kuormittaa jatkuvasti paheneva psykiatrian erikoislääkäripula. Lapissa on jo pitkään toimittu etätyötä tekevien ostopalvelupsykiatrien varassa. Myös muualla maassa virkatöihin ei tahdo enää riittää erikoislääkäreitä. Poliklinikat pyörivät ostopalvelulääkäreiden ja erikoistuvien (osa psykiatriaan, osa  muihin lääketieteen erikoisaloihin) lääkäreiden varassa. Kokeneet, vielä viroissa         pysytelleet erikoislääkärit yrittävät selviytyä pakollisten hallinnollisten töiden ja  moninaisten  kliinisten haasteiden paineessa. 

Yhteiskunnassa polarisaatio kasvaa. Hyvinvoivia ihmisiä on entistä enemmän, mutta samalla huonosti  voivien kansalaisten ongelmat pahenevat ja kasaantuvat. Työttömyys, yksinäisyys, taloudelliset huolet, syrjäytyminen, aggressiivisuus jne. toistuvat otsikoissa. Kaikki ovat huolissaan ja osittelevat toisiaan, jonkun muun pitäisi nyt auttaa.           Lopulta ongelmat päätyvät lähetteiden muodossa psykiatrisen  erikoissairaanhoidon lokeroon. Poliklinikat ja yksittäiset työntekijät siellä joutuvat kohtuuttomien vaatimusten eteen. Miten ratkaista pahoinvointi maailmassa? Samalla huoli vakavien psykiatristen sairauksien hoidon laadusta kasvaa.  Potilaita tulee ovista ja ikkunoista, sairaimmat jäävät siinä helposti liian vähälle huomiolle. 

Mikään taho ei selviä tästä haasteesta yksin. Nyt tarvitaan yhteistyötä, ja sitä työtä  pitää voida johtaa yli organisaatiorajojen,  kävi Sotelle miten vaan.    Tarvitaan stuktuuri, joka tuo ymmärryksen ongelmien laajuudesta ja  kokonaiskuvasta. Ennen erikossairaanhoidon jonoon päätymistään potilaat ovat oireilleet jo monella tavalla. Systeemi pitää rakentaa niin, että suurin osa tavallisten ihmisten vaikeuksista tavoitetaan jo alkumetreillä. Yhteinen palvelutarpeen arvio, missä on osaamista niin sosiaalitoimesta, sivistystoimesta kuin terveydenhuollostakin, on välttämätöntä. Ihminen ja hänen tarpeensa on asetettava keskiöön, ja systeemi pitää rakentaa niin,   että tarpeenmukainen apu on saatavilla oikea-aikaisesti. Tämä on mahdollista, mutta   se edellyttää, että eri organisaatiot pystyvät yhdessä sopimaan, kuka vastaa mistäkin. Mukaan voidaan ilman muuta ottaa myös yksityisiä palveluntuottajia. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että ne tuottaisivat jotakin erityispalvelua. Nykymalli, missä ostopalvelulääkäri myy viereisessä huoneessa merkittävästi paremmalla korvauksella samaa tuotetta kuin virkalääkäri viereisessä, ei ole kestävä rakenne.

Yhteistyön lisäksi tarvitaan osaamista. Mielenterveys- ja päihdeongelmat tuottavat  helposti työntekijöille kokemuksen osaamattomuudesta, ja sillä varjolla vaikeudet  jätetään huomiotta tai siirretään seuraavalle. Puheeksioton keinot kuuluvat kaikkien  työkaluvalikkoon. Näiden käyttö oikea-aikaisesti  on jo iso lisä matalan  kynnyksen  palveluihin. Ahdistus- ja masennusoireiden hallintaan saamiseen on olemassa hyviä  menetelmäkoulutuksia, jotka eivät edellytä syvällistä psykiatrista osaamista.  Mielenterveys- ja päihdesairauksien lievien oireiden hoito pitää kuulua samalla  lailla  perustason työntekijöiden valikkoon kuin muidenkin sairauksien hoidon.

Nuoret lääkärit eivät enää koe psykiatriaa kiinnostavana erikoisalana. Uskon edellä olevien seikkojen osaltaan vaikuttavan tähän. Asiakkuuksien selkeämpi määrittäminen työnjaosta sopimalla ja varsinaisten psykiatristen sairauksien hoidon keskittäminen erityistasolle roolittaisivat paremmin haastavaa toimintakenttää. Ts. potilaan tarve määrittää palvelut, ei satunnainen organisaation resurssitilanne.  Jos tähän päästää, niin sitten voidaan oikeasti lunastaa lupaus potilaslähtöisyydestä. 

Terveisin Tuula

29.9.2018

Blogini otsikkona on "Suljettujen ovien salaisuudet". Tämänkertaisessa tekstissäni liikutaan hieman otsikon ulkopuolella ja tarkastellaan terveydenhuoltoa johtamisen näkökulmasta ajankohtaiseen tapahtumaan liittyen. Takana on kuluvalla viikolla koettu 2-päiväinen rautaisannos johtamisoppia. Edellisen vuoden kokemuksella osasin jo vähän odottaa, mitä tuleman piti. Strategiaan, innovaatioihin ja keinoälyyn keskittynyt kokonaisuus oli erittäin  vaikuttava ja innostava kattaus erilaisia johtamiseen liittyviä näkökulmia. Suuren valtiomiehen Barack Obaman läsnäolo ja näkemykset loivat uskoa demokratian ja hyvän voittoon tulevaisuudessa, mutta varsinaiset omaan työhön liittyvät ahaa-elämykset pohjautuvat muiden valovoimaisten asiantuntijoiden esityksiin.

Gary Hamel puhui aiheesta, kuinka kykenemme rakentamaan ketterän organisaation, joka pystyy muuttumaan ympäröivän maailman tahdissa. Tämä on tietysti erityisen ajankohtainen aihe myös sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uusia sairaaloita uusine tekniikoineen nousee monelle paikkakunnalle, lisäksi sote-hengessä kuntien välille syntyy yhteistoiminta-alueita, kävi lainsäädännössä kuinka vaan.  Terveydenhuollon johtajilta edellytään kykyä uudistaa prosesseja niin, että tulevaisuudessa kyetään hoitamaan asiakkaita nopeammin ja tehokkaammin avohoitopainotteisesti unohtamatta asiakkaiden omahoidon potentiaalia.

Gary Hamel totesi ketteryyden esteenä olevan usein sen, että johtaminen on synonyymi kontrollille, ja kontrolli tappaa. Johtaminen nähdään hallinnointina, missä kaikki arkisetkin asiat viedään päätettäväksi sinne, missä arkea ei enää tunneta. Lisäksi monissa yrityksissä on vain "yksi ostaja", joka päättää, mikä idea menee läpi. Kuullostaa pelottavan tutulta.

Johtajilla ei ole mitään lopullista viisautta, vaan viisaus voi löytyä miltä organisaation tasolta tahansa. Johtajan tehtävä on saada työntekijöiden luovuus kukoistamaan ja poistaa esteitä uusien ideoiden esilletuloon. Susan Cain korosti työntekijöiden erilaisuutta; introverttien ja ekstroverttien kyvyt saadaan parhaiten esille ottamalla huomioon heille soveltuvat toimintamallit. Jos johtajien aika valjastetaan pääasiassa hallinnon ja kontrollin palvelukseen, menetetään yrityksen kannalta olellinen potentiaali ketterään muutokseen.

John Mackey totesi esityksessään, että kaikki prosessit voidaan kopioida helposti, mutta työntekijöiden ja tiimien luovuus ei ole kopioitavissa. Yrityksen toimintaa mitataan sillä, kuinka hyvin se pystyy parantamaan ihmisten elämää. Eikö näin ole terveydenhuollossakin?

Terveydenhuollon tulos ei ole hoitosuorite, vaan siitä asiakkaalle koituva hyöty. Toiminnan tavoite ei ole tuottavuuslisä, vaan yksilön parempi pärjääminen. Palveluiden tarkoitus on antaa ihmiselle eväitä sopeutua ja ohjata itse elämäänsä. (D. Holmberg-Marttila)

Saimme kuulla Steven Kotlerin esityksessä huikeista keinoälyn mahdollisuuksista. Strategiapelien (shakki, GO) osalta keinoäly on jo onnistunut voittamaan mestaripelaajat, samoin lääketieteellisten diagnoosien tekijänä keinoäly on osoittanut erinomaisuutensa. Pitkään ajateltiin, että vuorovaikutteisessa psykoterapeuttisessa prosessissa keinoäly ei voi korvata inhimillistä kontaktia. Yhdysvalloissa kehitetty Ellie -psykoterapeutti on kuitenkin masennuksesta ja posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivien potilaiden keskuudessa ollut haluttu terapeutti; itse asiassa 70 % potilaista on pitänyt Ellietä inhimillistä terapeuttia parempana.  Ja mistä syystä? Ellie ei tuomitse! Potilaat ovat kokeneet, että keinoälyn kanssa voi olla enemmän oma itsensä kaikkine heikkouksineen kuin oikean ihmisen kanssa.

Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella ja mitä pitäisi tehdä? Vastaus on yksinkertainen: meidän pitää tehdä yhteistyötä. Meidän täytyy yhdistää voimamme  ja pyrkiä tilanteisiin, missä yhteinen hyvä maksimoidaan. Meidän pitää etsiä kaikkia hyödyttäviä yhteistyön muotoja oman organisaatiomme sisällä ja yhteistyöorganisaatioidemme kanssa. Yhteistyö asiakkaiden, potilaiden ja heidän omaistensa kanssa on jo psykiatrian alalla varsin pitkällä. Meidän pitää laajentaa yhteistyötä myös keinoälyn avulla tehtäviksi uusiksi innovaatioiksi potilaidemme parhaaksi. Meidän pitää uskaltaa luottaa toinen toisiimme. Mitä kaikkea se tulevaisuudessa tarkoittaa; siihen en osaa vastata, mutta aivan huikeaa muutoksen aikaa meillä on oikeus olla todistamassa ja mahdollistamassa!

Terv. Tuula

12.8.2018

Kuuman kesän jäljiltä paluu arkeen tuntui erityisen dramaattiselta, kun vastaan tulvi kirjoituksia ja pohdintoja siitä, minkälaisia psyykkisiä vaikeuksia / ristiriitoja / oireita on mahdollista hoidattaa ilman, että tästä syntyisi vaikeuksia työmarkkinoilla tai vakuutuksia otettaessa.

En haluaisi myöntää, että tämä on todellisuutta. Varsinaiset psyykkiset sairaudet aiheuttavat valitettavasti edelleen ison stigman kantajilleen, mutta että myös nämä kaikkien ihmisten elämään kuuluvat moninaiset tapahtumat, jotka herättävät voimakkaita tunnekokemuksia ja usein tarvetta jakaa ajatuksia muiden kanssa, jopa ammattilaisten.

Ajatukseni suuntautuivat siihen 20 vuoden jaksoon, jolloin pidin psykiatrin yksityistä vastaanottoa. Ja niinhän se oli, että tähän aikaan osui säännöllisin väliajoin tapauksia, joissa vakuutusyhtiöt pyysivät lausuntoa asiakkaistani yleensä henkivakuutusta, mutta myös muita vakuutuksia varten. Jos kyseinen ihminen oli edelleen hoitosuhteessa, henkivakuutusta ei herunut. Siinä ei auttanut minkäänlainen perustelu lievästä oirekuvasta tai elämäntilanteeseen liittyvästä reaktiosta. Avun hakeminen katsottiin merkiksi siitä, että psyykkinen tasapaino oli siinä määrin häiriintynyt, että riski vakuutuksen antoon oli liian suuri. Tein myös lausuntoja asiakkaista, joiden hoitosuhde oli päättynyt. Tämä ei käytännössä muuttanut tilannetta vakuutuksen saamisen suhteen, sillä vakuutusyhhtiöt halusivat seurata potilaan vointia huolimatta ohi menneestä oireilusta.

Pitkään yksityislääkärijaksooni sisältyy monia luottamuksellisia hoitosuhteita, joissa asiakkaitani olivat erittäin hyvin toimeentulevat ja työelämässä menestyneet ihmiset, jotka kaipasivat hoidon lisäksi sparrausta elämän eri vaiheissa. Keskustelussa saattoivat olla työelämään, mutta myös yksityiselämään, liittyvät tapahtumat ja tunteet. Toisinaan vastaanottojen välillä oli vuosia, välillä tapaamisia oli tiheästikin. Yhteistä näille ihmisille oli se, että he eivät halunneet jakaa asioitaan kenenkään sellaisen ihmisen kanssa, johon he eivät voineet täysin luottaa. Usein tulkitsin asian niin, että keskeistä oli huoli heidän uskottavuutensa kärsimisestä, jos he eivät ikään kuin olisi selviytyneet muiden silmissä omin voimin. Nämä asiakkaat ottivat kuittini vastaan toteamalla, että eivät he tällä mitään tee, koska he eivät aio hakea käynneistä korvausta Kelasta tai sairausvakuutuksesta. Jälkiä ei haluttu jättää.

Vastaanottoa pitäessäni toki noteerasin em. asiat. Vakuutusyhtiöiden toiminta usein harmitti, yksityisen ihmisen oikeus hakea tukea omilla ehdoillaan tuntui luonnolliselta.

Tällä hetkellä, kun oma työura on johtanut minut takaisin julkiselle sektorille psykiatrian esimies- ja johtamistyöhön, nämä ilmiöt näyttäytyvät hieman toisessa valossa. Psyykkinen pahoinvointi on yhteiskunnassa lisääntynyt nopeammin kuin mikään muu sairastaminen. Vakavimpien mielisairauksien kehittyminen on selkeämmin sidoksissa perimään, mutta moninainen mielialahäiriöiden, ahdistuneisuushäiriöiden ja päihdesairauksien kirjo on usein yhdistettävissä kuormittaviin elämäntapahtumiin ja niihin liittyviin vaikeisiin tunteisiin, jotka ovat jääneet vaille huomiota. uskallan sanoa, että kaikki meistä joutuvat jossakin vaiheessa kohtaamaan haastavia elämäntilanteita. Miten me niistä selviydymme, vaikuttaa merkittävästi mahdollisuuksiimme hyvään elämään jatkossa.

Jos yhteiskunnassa on ainakin pinnan alla käsitys siitä, että avun ja tuen etsijät ovat heikkoja, eletään hyvin kovassa, vanhoillisessa ja itse asiassa valheellisessa maailmassa, joka ei perustu olemassa olevaan tietoon ihmisen mielestä.Sellainen ihminen, joka on vaikeassa tilanteessa joutunut hakemaan apua ja sitä saanut, voi yllätyksekseen huomata olevansa oleellisesti aikaisempaa vahvempi. Ymmärrys siitä, että seuraavan hankaluuden tullessa voikin hyvillä mielin turvautua muihin ja löytää uusia näkemyksiä ja toimintamalleja, tuo elämään rentoutta ja inhimillisyyttä. Ja tämä, jos jokin, suojaa psyykkiseltä sairastumiselta.

Uskallusta ja kykyä tunnistaa tunteita ja jakaa asioita toisten kanssa pitäisi opettaa ja harjoitella kodin liusäksi jo päiväkodissa ja koulussa, myöhemmin opiskeluissa ja työelämässä.

Käsittääkseni tähän on osin jo herättykin, ja erilaisia tunnekouluja toteutetaan ainakin varhaiskasvatuksessa, varmasti muuallakin. Mutta näitä taitoja täytyy harjoitella koko elämän ajan.Apuna tässä pitää olla myös ammattilaisia, jos lähipiirissä olevat ihmiset eivät jostakin syystä siihen kykeneviä.

Pikkuhiljaa asiat voivat muuttua. Eivät hetkessä, mutta hyvien kokemusten kautta. Työelämässä esimiesten ja johtajien suhtautuminen avun hakemiseen on kriittistä, ja se viitoittaa kulttuurin muutosta pitkälle eteenpäin. Vaikeuksien kautta yhdessä voittoon vai hammasta purren yksin selviytyen; siinäpä valinta tehtäväksi.

Terv. Tuula

11.6.2018

Olen aikaisemman työurani aikana työskennellyt 20 vuotta yksityissektorilla psykoterapeuttina hoitaen pääasiassa masennuspotilaita. Diagnoosikriteerin mukaan masentunut henkilö kärsii mielialan laskusta sekä tarmon ja toimeliaisuuden puutteesta. Kyky nauttia asioista ja tuntea niihin mielenkiintoa on heikentynyt, ja pienikin ponnistus johtaa uupumukseen. Lisäoireina voi olla keskittymiskyvyn ja itsetunnon heikkenemistä, syyllisyyden ja arvottomuuden kokemuksia, unihäiriöitä, itsetuhoisia ajatuksia, ärtyneisyyttä, ahdistuneisuutta, levottomuutta, ruokahaluttomuutta jne. Yleensä diagnoosi edellyttää, että oireita on esiintynyt vähintään kahden viikon ajan.

Lievän, keskivaikean ja vaikea-asteisen masennusjakson erottaminen toisistaan perustuu oireiden lukumäärään, laatuun ja vaikeusasteeseen.

Tämähän kuullostaa helpolta. Listataan asiat, lasketaan osumat ja diagnoosi on valmis.

Mitä vakavammasta sairaudesta on kysymys, sitä helpompaa diagnoosin teko usein onkin, koska oireet ovat silloin ilmeiset.

Lievemmissä häiriöissä asia ei aina ole niin yksinkertainen. Kuvitellaan tilanne, missä uneton ja alakuloinen henkilö tulee vastaanotolle apua hakemaan, ja oirekuva riittää masennusdiagnoosiin. Sitten aloitetaan mielialalääkitys ja kirjoitetaan potilaalle viikko sairauslomaa toivoen, että oireet alkavat helpottaa. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan varsinainen masennus, vaan oireilun taustalla on ristiriitatilanne esimiehen kanssa, yksinäisyys, lapsen kouluongelmat tai mahdollisesti YT-neuvottelut työpaikalla ja uhka perheen taloudellisen tilanteen romahtamisesta? Nämä asiat olisi voitu saada keskusteluun, jos potilaalta olisi yksinkertaisesti kysytty, onko elämässä jotakin ajankohtaisia kuormitustekijöitä.

Kun oireille annetaan masennus-nimike sen sijaan, että päästäisiin heti alkuun keskustelemaan taustalla olevista muista elämän vaikeuksista, on uhkana henkilön ohjautuminen potilaan rooliin. Masennuksen hoito onnistuu huonosti, jos taustalla olevat uhkatekijät eivät helpota. Mitä kauemmin aikaa kuluu potilaan roolissa ja mahdollisesti sairauslomalla, sitä vaikeampaa paluu arkeen on. Masennuksesta tulee lupa välttää hankalia asioita, eikä toipuminen silloin näyttäydy houkuttelevana vaihtoehtona. Kyse ei ole siitä, että henkilö itse aktiivisesti päättäisi toimia näin, systeemi vain vie tilannetta ja mahdollistaa asioiden kehittymisen siihen suuntaan. Jo kuukauden – kahden sairausloman jälkeen paluu työelämään vaikeutuu merkittävästi. Tämän vuoksi masennus-diagnoosia ei pitäisi asettaa heppoisin perustein ilman riittävän laajaa ja monipuolista perehtymistä potilaan elämäntilanteeseen ja oireisiin.

Kun masennus-diagnoosi sitten asetetaan asianmukaisesti, hoidon pitäisi alkaa heti. Lääkityksen tarve pitää harkita, lisäksi erilaiset psykoterapian muodot ovat tärkeitä. Valitaanpa sitten mikä tahansa terapian muoto ja suuntaus, keskeistä hoidossa pitäisi olla toiminta- ja työkyvyn palauttaminen / ylläpitäminen.

Muistan yhä erään psykoterapiaopettajani tokaisun koulutusajaltani 90-luvulta. Hän totesi, että tärkeintä hoidossa on potilaan itseymmärryksen lisääntyminen, toimintakyvyn palautuminen sitten tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Noudatin tätä ajatusta aluksi itsekin, ts. en fokusoinut hoidossa erityisesti toimintakykyyn.  Harmikseni joudun myöntämään, että olen ollut tällä asenteella aiheuttamassa joidenkin potilaideni terapian epäonnistumisen. Mitä iloa on siitä, että potilas mahdollisesti ymmärtää oireidensa taustan, mutta hän ei kykene ottamaan oivalluksiaan käyttöönsä omassa elämässään toimintakyvyn palautumisen muodossa?

Mielestäni terapiasuuntaus ei ole oleellinen asia toipumisen kannalta, vaan kyse on enemmänkin siitä, että terapialle asetetaan selkeät tavoitteet. Tavoitteiden toteutumista arvioidaan säännöllisin väliajoin, ja tarvittaessa tehdään korjausliikkeitä. Jos apua ei ala tulla kohtuullisen ajan kuluessa, on uskallettava vaihtaa lähestymistapaa tai terapiamuotoa.

Meillä on olemassa mittareita, joilla psykoterapian tuloksellisuutta voidaan mitata, mutta niitä käytetään vielä harmittavan vähän. Terapiaprosesseja on turhaan mystifioitu, sillä todellisuudessa ihmisten ongelmat ovat varsin pitkälle samanlaisia. Ts. pelkäämme hylätyksi tulemista ja porukan ulkopuolelle joutumista, koemme häpeää ja syyllisyyttä asioista, jotka nekin ovat melko lailla yhteisiä kaikille. Olemme vihaisia ja pettyneitä, mutta emme uskalla näyttää tunteitamme ja tehdä omia ratkaisujamme elämässä.

Oma lukunsa ovat toki hyvinkin raskaat ja traumaattiset kaltoinkohtelun kokemukset, joita ei saa vähätellä.

Jos minä saisin toivoa, masennuksen ja ahdistuksen hoidosta rakennettaisiin yksi kansallinen projekti Pohjois-Karjala – projektin tyyliin. Siihen valjastettaisiin koko sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi laajasti mukaan ainakin sivistystoimi ja kolmas sektori, samoin yksityinen sektori soveltuvin osin. Nyt tarvitaan laajaa yhteistyötä ja tahtoa saada tämän hetken polttavin vitsaus, masennus, hallintaan, ja nuorten eläköityminen kuriin.

Terv. Tuula

Riihimäen Ketterän työntekijät

20.5.2018

Sairaslomat ovat lyhentyneet ja vähentyneet, samoin eläkkeelle jäädään iäkkäämpinä kuin aikaisemmin. Näin tapahtuu kaikissa muissa sairausryhmissä, mutta ei mielenterveyshäiriöissä. Siellä sairauslomat ovat lisääntyneet, samoin eläköityminen. Usein puhutaan nuorista ihmisestä, jopa alle 30-vuotiaista.

Lehtien palstoilta olemme jo vuosia tottuneet lukemaan tarinoita masentuneista ihmisistä, jotka eivät ole saaneet kipeästi kaipaamaansa hoitoa, vaan heidät on ohjattu viikkoja, jopa kuukausia kestäviin jonoihin. Sairaalapaikkoja on vähennetty sillä lupauksella, että avohoitoa vastaavasti kehitetään.  Ei ole kehitetty, ei ainakaan systemaattisesti ja riittävästi. Näin voidaan varmasti todeta, kun tarkastellaan noita alussa mainittuja lukuja. Monenlaisia hankkeita on kyllä ollut, mutta ne eivät ole johtaneet pysyviin, uusiin toimintamalleihin, joilla oikeasti pystyisimme taistelemaan lisääntyviä sairauslomia ja eläköitymisiä vastaan.  Viime vuosina, erityisesti viellä viime vuonna, nuorisopsykiatrian lähetemäärät ovat merkittävästi lisääntyneet, ja lastenpsykiatria seuraa vanavedessä.

Olen seurannut mielenterveyshäiriöiden kirjoa psykiatriksi ja psykoterapeutiksi valmistumisen  jälkeen pitkään yksityispsykiatrin, mutta sittemmin myös perusterveydenhuollon psykiatrin, yliopistosairaalapsykiatrin ja nyt viimeksi keskussairaalapsykiatrin näkökulmista. Nähdäkseni masennus ja ahdistus ovat melko lailla eri asioita eri tasolla hoito-organisaatioita.

Lievät vaikeudet ilmenevät perusterveillä ihmisillä arjen vastoinkäymisten ja ihmissuhdeongelmien yhteydessä. Nämä ovat normaaliin elämään liittyviä asioita, joita kaikki ihmiset kohtaavat. En haluaisi  edes ryhtyä diagnosoimaan näitä psykiatrisilla diagnooseilla. Monet ihmiset selviävät näistä koettelemuksista ystävien tuella, mutta kaikki eivät koe mahdollisena jakaa henkilökohtaisia asioitaan muille. Silloin työterveyshuollossa tai perusterveydenhuollossa pitäisi olla nopeasti saatavilla ammattilaisia, jotka kykenevät olemaan avuksi. Tähän ei tarvita erityistason psykiatrista koulutusta, vaan toiminnan pitäisi kuulua kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten toimenkuvaan. Tämä pitäisi ilman muuta nykyistä paremmin huomioida koulutuksessa, jotta keinot kohdata näitä asiakkaita olisivat kaikkien käytössä (mm. ohjaus nettivälitteisiin terapioihin, lyhyet hoitointerventiot). Samalla systeemillä pitäisi jatkossa hoitua myös lieväasteiset masennus- ja ahdistushäiriöiksi diagnosoitavat tilanteet. Eihän lieväasteisia somaattisiakaan ongelmia lähetetä heti ko. alan erikoislääkäreiden hoitoon. Psykiatristen sairaanhoitajien sijoittaminen perustasolle yleislääkäreiden työpareiksi on mielekästä toimintaa. Samalla hoitajat kykenevät opastamaan perustason työntekijöitä psyykkisten ongelmien kohtaamisessa. Mikäli näitä asiakkaita siirretään suoraan psykiatrisen organisaation asiakkaiksi, ongelmat saavat aivan väärät mittasuhteet.  Jonot psykiatrialle kasvavat, eikä erikoislalalla pystytä keskittymään niihin asiakkaisiin, jotka ovat selkeästi psykiatrisen erikoissairaanhoidon tarpeessa. Vaikeudet psykiatrisoidaan, vaikka tässä vaiheessa kyse on etupäässä vielä paljon muusta. Jos ongelmia  ei varhaisessa vaiheessa hoideta asianmukaisesti, ne voivat toki ajan kanssa kasaantua ja alkaa muuttua vakavammiksi vaikeuksiksi. 

Mikäli perustason työntekijät yrittämisen jälkeen kokevat, että asiakkaan kohdalla on kyse jostakin vakavammasta, hänen tilateensa on syytä nopeasti arvioida moniammatillisessa hoidon / palvelutarpeen arviointiyksikössä. (Mainittakoon, että päivystyksellistä arviota / hoitoa tarvitsevat potilaat ohjautuvat hoitoon päivystyslähetteellä ) Olemme Kanta-Hämeessä kehittäneet tähän erityisen arviointimallin, joka on nimetty Ketteräksi. Riihimäellä Ketterään osallistuu työntekijöitä  perusterveydenhuollon mielenterveys- ja päihdeyksiköstä, erikoissairaanhoidosta sekä kaupungin aikuissosiaalityöstä. Asiakas osallistuu itse arvion tekoon sähköisten arviointialustojen avulla. Ajan Ketterään saa yhteydenoton jälkeen 5 päivän kuluessa. Moniammatillisen tiimin turvin asiakkaan tilanne on mahdollista arvioida laaja-alaisesti. Ketterä-arvio voi toimia konsultaationa perustasolle, sitä kautta voidaan ohjata asiakas myös viiveettä psykoterapia-arvioon tai erikoissairaanhoitoon tutkimusjaksolle.  Ketterä-toiminta on aloitettu myös Hämeenlinnassa, mutta siellä se tuotetaan erikoissairaanhoidon ja sairaalasosiaalityön voimin perustason mielenterveys-ja päihdetyön jäätyä valitettavasti pois toiminnasta. Nähdäkseni Ketterä-tyyppisen toiminnan tärkeä tavoite on saada tehtyä nopeasti laaja-alainen arvio ja tarpeenmukainen hoitosuunnitelma. Fokusoidut lyhytpsykoterapiat, pidemmät kuntoutuspsykoterapiat ja tarvittaessa ohjaus erikoissairaanhoidon tutkimusjaksolle ovat kaikki seikkoja, joilla pyritään ohjaamaan asiakas oikeaan hoitoon ja samalla ehkäisemään tilanteen kroonistuminen. Mainittakoon, että toistaiseksi psykoterapiapalveluja on Kanta-Hämeessä ja uskoakseni koko maassakin saatavana liian vähän.

Ketterän kautta erikoissairaanhoitoon ohjautuvien potilaiden tulisi olla selkeästi psyykkisesti sairaita, tai ainakin epäily sairaudesta pitäisi olla vahva. Tutkimusjakson läpiviemiseen ja diagnoosin tekoon tarvitaan erityiskoulutettua henkilökuntaa, samoin sairaalaosastojen toiminnan ylläpitämiseen.  On varmasti totta, että aikoinaan psykiatrisilla osastoilla on hoidettu melko lieviäkin masennus- ja ahdistuspotilaita. Näin ei kuitenkaan ole enää. Tuo mantra, että vähennetään sairaalapaikkoja ja lisätään avohoitoa ei ole enää tätä päivää. Sairaaloissa hoidetaan hengenvaarassa olevia masennuspotilaita, joille avohoito ei ole vaihtoehto.

Toistaiseksi vielä psykiatrialla pärjäämme, mutta psykiatrikunta on tulevina vuosina uhkaavasti eläköitymässä, eikä uusia tule samassa suhteessa lisää. Vakaa uskoni on, että lääkärit kiinnostuvat jatkossa myös psykiatriasta, mikäli he saavat hoitaa tähän erikoisalaan kuuluvia potilaita. Valitettavasti psykiatriaan sotketaan helposti koko psyykkisen oireilun kirjo pienistä murheista akuutteihin psykooseihin. Psykiatrian toimiala näyttäytyy nuorille lääkäreille sekavana ja vaikeasti hallittavana kokonaisuutena, missä lääkäreillä pitäisi olla vastaus kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan välillä. On tietysi tärkeää, että kaikilla oireilutasoilla potilaat saavat hyvää hoitoa. Tämä edellyttää sitä, että perustaso kantaa vastuunsa niistä asiakkaista, jotka heille kuuluvat, ja psykiatrit keskittyvät psykiatrisiin sairauksiin.

En tässä kirjoituksessani ole käsitellyt ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, joka on toki hyvin merkittävä sarka, ja johon varsinkin nuoremmissa ikäluokissa pitäisi satsata oleellisesti nykyistä enemmän.

Yt. Tuula

Leposide-eristys Kanta-Hämeen Keskussairaalan psykiatrian päivystysosastolta

6.5.2018

Psykoosi kuullostaa monen, jopa terveydenhuollon ammattilaisen, korvissa pelottavalta ja ahdistavalta sanalta. Kuka sairastuu psykoosiin ja miksi? Miltä se näyttää ja tuntuu?

Siemen psykoosisairauteen voi alkaa itää jo raskaudenaikaisen infektion seurauksena (niin kuin itse asiassa monen somaattisenkin sairauden kohdalla). Tiedetään myös, että osassa psykoosisairauksia taustalla on geneettinen alttius (ja jälleen, samoin on somaattisissakin sairauksissa). Myös lapsuuden ja nuoruuden aikaiset stressaavat elämänkokemukset voivat pahimmillaan johtaa psykoosisairauden kehittymiseen (ja samaiset kokemukset voivat altistaa somaattisten sairauksien puhkeamiseen). Usein jonkinlaisia  oireita, kuten vetäytymistä sosiaalisista suhteista, ahdistus- ja masennusoireita, lisääntynyttä päihdekäyttöä, keskittymiskyvyttömyyttä, outoja ajatusrakennelmia ym. on jo ennen varsinaisen psykoosin puhkeamista.

Akuutti psykoosi on yleensä psykiatrinen kriisitilanne. Kokemus itsestä yksilönä hämärtyy, ja mieleen voi tunkeutua esim. vieraiden ihmisten käskeviä ja arvostelevia ääniä. Samoin tunne, että muut voivat ajatuksillaan vaikuttaa minuun ja minä heihin vaikka televison  välityksellä, on tavallinen.

Akuutissa psykoosissa olevan ihmisen käytös muuttuu. Hän saattaa tehdä toistuvia rikosilmoituksia häntä vainoavista ihmisistä. Päänsisäiset äänet voidaan tulkita naapureiden aiheuttamiksi. Ongelmaa voidaan yrittää ratkaista soittamalla musiikkia kovaa, jotta äänet häviäisivät, tai valittamalla isännöitsijälle häiriön aiheuttajista. Ahdistavat kokemukset vievät yöunet, ja tämä on omiaan vain pahentamaan tilannetta.

Psykoosisairaiden ihmisten haasteena on usein, että potilas ei itse koe olevansa sairas, vaan ongelman nähdään tulevan ympäristöstä. Näin olleen aikaisemmin määrätyt lääkkeet jätetään helposti käyttämättä. Tämä on osa sairauden luonnetta eikä suinkaan potilaiden ilkeyttä. Kuka nyt käyttäisi lääkettä, jos ei koe olevansa sairas? Psykoosioireiden poistaminen tai lievittäminen on kuitenkin tärkeää, ja siksi välillä joudutaan turvautumaan tahdonvastaiseen hoitoon sairaalassa. Äärimmäisessä tilanteessa potilas voi psykoosioireidensa vuoksi olla itsetuhoinen, tai pelko ympäristöä kohtaan voi eskaloitua väkivaltaisena käytöksenä. Mikäli näitä tilanteita ei saada hoidettua asianmukaisen lääkityksen ja vuorovaikutuksen keinoin, voidaan joutua turvautumaan joko huone-eristykseen tai sitten lepositeisiin (kts. kuva).

Yllä oleva kuvaus on rankasti yleistetty. Oirekuvia on yhtä monta kuin potilaitakin, mutta ehkä tästä saa jotakin ideaa siitä, mitä psykoosissa tapahtuu. Oleellista on kuitenkin se, kuinka vakavasti psyykkisesti oireileviin ihmisiin suhtaudutaan.

Potilaat muistavat! Välillä voi tuntua, että akuutissa psykoosissa oleva ihminen ei kykene ottamaan mitään vastaan omien sairaiden ajatustensa keskellä. On kuitenkin osoitettu, että potilaat muistavat hyvinkin selvästi, mitä heille on sanottu ensiavussa tai eristystilanteissa, tai miten heihin on suhtauduttu. Lääkitys on ensiarvoisen tärkeä hoito psykoosissa, mutta yhtä tärkeää on saada aikaan vuorovaikutus potilaan kanssa. Joku viisas opettajani on joskus sanonut, että hoitavan ihmisen tärkein tehtävä on houkutella potilas pois psykoottisesta maailmasta takaisin kokonaiseksi itsekseen. Tässä prosessissa potilaan omaiset ovat myös äärimmäisen tärkeä tuki.

Psykiatrisiin sairauksiin ja potilaisiin liittyy vahva stigma. Sairauksia ei ymmärretä, ja potilaita pelätään ja kartetaan. Kuitenkin arvostava inhimillinen kontakti on se, mitä toipumiseen tai tilanteen hallintaan saamiseen tarvitaan.  Ihan jokaiselta meiltä, ei vain terveydenhuollon ammattilaisilta. Kokemus itsestä arvokkaana yksilönä antaa hyvän lähtökohdan kuntoutumiselle.

Tieto poistaa väärinkäsityksiä ja pelkoa. Siksi haluan raottaa psykoosisairauksien salaisuuksien verhoa. Ne ovat sairauksia muiden joukossa, ja ne ansaitsevat tulla hoidetuiksi aivan samalla pieteetillä kuin muutkin vakavat sairaudet.

Terv. Tuula

1.5.2018

Psykiatrian ylilääkärin välillä tuskainenkin työ on yrittää löytää psykiatrian eri erikoisalojen virkoihin tekijöitä.  Kateellisena kuuntelen ruokasalissa operatiivisten alojen ylilääkäreitä, joilla on useamman vuoden jono erikoistuvia tulossa töihin. Olen itse valmistunut lääkäriksi 1987. Orientoivan vuoden jälkeen lähdin heti erikoistumaan psykiatriaan. Tuolloin jokaiseen virkaan oli useita hakijoita, ja yliopistovuosi tehtiin usein sijaisuuksia keräämällä.  Harvat meistä saivat yliopistosairaalasta erikoistuvan lääkärin viran. Mikä sitten on muuttunut noista vuosista?

Mieleen nouseen yksi iso muutos, joka liittyy lääketieteellisen tiedekunnan valintakokeisiin. Fysiikan rooli pääsykoetehtävissä on merkittävästi lisääntynyt, samaan aikaan psykologia pääsykoeaineena on poistunut. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä vaikuttaa jossakin määrin opiskelemaan päässeiden intrsesseihin erikoisalaa valittaessa. Sankarilääkärit tv:ssä ovat poikkeuksetta ihmisen hengen pelastavia kirurgeja tai akuuttilääkäreitä, ja reality-sarjoissa seurataan päivystyspoliklinikan intensiivisiä tapahtumia ja tunnelmia. Psykiatristen sairauksien akuuttitilanteet sotkevat kiireisen päivystyksen toimintaa, koska potilaiden haastattelu ja arvio vie pidemmän ajan. Samoin psykiatria sotketaan usein tilanteisiin, missä sitä ei juuri ole, kuten esim. aggressiiviset ja vahvassa humalatilassa olevat potilaat tai sosiaalityöhön liittyvät kysymykset.

Mieleeni tulee parikin kollegan kertomaa tilannetta, missä töihin terveyskeskukseen on houkuteltu sillä, että siellä ei tarvitse hoitaa ollenkaan mielenterveys- tai päihdepotilaita. Näissä paikoissa on ollut hyvä perustason mielenterveys- ja päihdeyksikkö, johon nämä potilasryhmät on ulkoistettu. Kyse ei siis ole ollut asianmukaisesti hoidetusta konsultoinnista terveyskeskuslääkäreille niin, että he oppisivat paremmin kohtaamaan ja hoitamaan mielenterveys- ja päihdepotilaita. Jos esimies / rekrytoija suhtautuu mielenterveys- ja päihdepotilaisiin niin, että paras ratkaisu perustasolla on siirtää heidät pois perusvastaanotoilta, ei liene kummallista, että terveyskeskuslääkäreiden osaaminen ja sitä kautta myös kiinnostus oppia jää puutteelliseksi.

Maakunta- ja Soteuudistuksen vuoksi eri potilasryhmien hoitoketjut ovat nyt tiiviissä tarkastelussa.  Tämän myötä psykiatriaa erikoisalana on soviteltu myös sosiaalipalveluiden yhteyteen. Tässä unohdetaan helposti, että psykiatriset sairaudet ovat jotakin aivan muuta kuin sosiaalityötä. Niiden sijoittuminen terveyspalveluihin muiden erikoisalojen kanssa on ensisijaisen tärkeää, jos halutaan pitää kiinni psykiatreista, jotka osaavat ja haluavat hoitaa sairauksia. Ennaltaehkäisevä työ on tärkeää, mutta se ei ole psykiatriaa. Lievät sairaudet kuuluvat niin somaattisten kuin psykiatristen ja päihdesairauksienkin osalta perustasolle nyt ja jatkossakin, toki konsultaatioiden tuella.

Psykiatrisen opetuksen pitää katsoa peiliin. Olemmeko tehneet kaikkemme, että psykiatriset alat saisivat opiskelijat kiinnostumaan meistä? Onko opetus vuorovaikutteista ja osallistavaa? Pidämmekö ensimmäisissä työpaikoissa olevista kandeista hyvää huolta kattavan perehdytysohjelman ja hyvän johtamisen avulla? Otammeko heidät työyhteisöön mukaan tasa-avoisina kollegoina? Haastan myös psykiatrian ylilääkärit tiedottamaan alastamme nykyaikaisin keinoin. Meidän pitää näkyä ja kuulua, jos haluamme olla voittajia taistelussa hyvistä tulevista kollegoista! 

Terv. Tuula